Häiriöitä julkisuuden kuvassa

Kaipaako mediakuluttaja sittenkin unelmia enemmän kuin julkisuutta? Vai onko kameroiden edessä muka helpompi tanssia kuin ostoskeskuksessa, jossa radiotähti Aarne Tenkanen tarjoaa palkinnoksi risteilyä pelkästä esiintymisrohkeudesta?

Moni suomalainen kantaa sisällään merkillistä kompotenttia, jonkinlaista julkisuusloista. Tuo kumma mato - tai mikä lieneekään - saa ihmisen oudosti ihailemaan yöelämän aurinkoa: salamavaloja ja studiovalaisimia.

Mutta kuinka käykään kansalaisen, kun juuri hänelle olisi avoinna kappale kaltaistensa huomiota? Tarttuuko tavallinen Seuran tai Avun tarpeessa oleva suomalainen sen seitsemättä päivää tilaisuuteensa ja lunastaa vieläpä palkkioksi risteilylipun tanssien hetken aikaan partnerinsa kanssa ostoskeskuksen parketilla?

Totta vaan ei televisiota

Huonostihan siinä kävi, kun Radiomafian kuvitteellinen ratikkakuski, möreästi hittejään laulava Aarne Tenkanen tuota temppua hiljattain yritti Helsingin Itäkeskuksessa. Vaikka kolme risteilypakettia oli halukkaille jaossa pelkän nopeuden eikä esimerkiksi tanssitaidon perusteella, vain yksi pari lähti hetken emmittyään estradille.

Toisena palkinnon saanut oli kuitenkin vielä heitäkin rohkeampi ihminen, jos minulta kysytään. Parketille pyörähti nainen, joka osoitti, ettei edes pyörätuoli ole tanssimisen este - ei vaikka joku katseellaan epäilisikin invalidin oikeutta lunastaa oma, yksinäinen paikkansa tanssilattialta!

Sellaista on todellisuus ilman televisiota reality-formaatteineen. Esiin astumisen ei olisi pitänyt pelottaa, kun edes haastattelusta tai kuvaan joutumisesta ei ollut pelkoa. Vai oliko vika sittenkin juuri siinä, että kyse ei ollut televisiotanssiaisista? Suomalainen osaa sitten olla visainen tapaus, tai ainakin se julkisuusloinen, joka hänessä ailahtelevasti ahertaa.

Seurapiirin suihkussa tulee kylmä?

Julkisuus on oikukas olotila. Siksipä se ei oikeasti ole kenenkään koti vaan joidenkin työpaikka, jonka elämään kuuluvat erilaiset pätkäsuhteet. Ja sepä vasta onkin elämää?

Hiljattain joku kriitikko kirjoitti, miten media kuvineen ruokkii käsitystä siitä, että "elämä on toisaalla". Hän tarkoitti pääkaupunkiseutua ja niitä miljoonia Kehä III:n ulkopuolisia suomalaisia, joita median kuvasto vetää meluaidan tälle puolen viihteen pariin, vihreämmän ruohon äärestä. Helsingissähän on sentään trendiravintoloita ja vaikka mitä!

Ajatuksella on hyvä alku, mutta mihin se johtaa? Kuinka pitkälle me oikeastaan suostumme olemaan pässejä? Kuljemmeko me narun perässä jopa siihen uskoon, että suurenkin joukon onnellisuus on kiinni teoreettisesta mahdollisuudesta päästä joskus bailaamaan samassa yökerhossa, jossa esimerkiksi Joonas Hytönen käy? Entä pelastiko minun päiväni se, että metron liukuportaissa sattui äskettäin tulemaan vastaan eräs Salattujen elämien näyttelijöistä? En uskoisi, jos minulle joku näin väittäisi.

Media tuskin toimii lääkkeenä aluepoliitikan aiheuttaessa kasvukipuja ja luopumisen tuskaa, se on myönnettävä. Mutta omistavatko median valoissa paistattelevat julkkikset esiintymisrohkeuden ohella jotain, mitä maanlaajuisesti kannattaa kahdehtia?

Vastausta kysymykseen voi parhaillaan etsiä vaikkapa helsinkiläisessä Amos Andersonin taidemuseossa, Robert Lucanderin maalausten äärellä. Keväällä Turussa ja kesällä Pariisissa kiitelty näyttely on otsikoitu osuvasti: Party with attitude, sait mitä hait.

Tasaisesta taustaväristä tarkoin linjoin irti piirretyt juhlijoiden puiset kasvot, ilmeikkäät kädet ja drinkkilasit puhuvat "leikekirjalehdistä" tuttua kieltä. Taidemuseossa se kuitenkin kumahtaa tajuntaan toisin kuin arkisessa mediakulutuksessa. Onnellisuus tuntuu tulkintakysymykseltä. Ja jotain kuvista puuttuu. Medialähtöisissä mielikuvissa säteilevää enemmistöä, ehjiä ihmisiä, ei näy.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?