Interaktio - ihmisen kohtaaminen tunteineen kaikkineen - on taitolaji, jota ei synnytä pelkkä tekniikan digitaalisuus. Sen opetti suuren terrori-iskun iltana ainakin yksi kaupallinen hittiradioasema. Piristävässä puhelinohjelmassa nuoret pohtivat, syttyykö nyt kolmas maailmansota, toteutuuko USA:ssa Nostradamuksen ennustus ja niin edelleen. Heillä oli ainakin joku, joka kuunteli, vaikkei vastauksia juuri jaeltukaan.
Peloillekin pitäisi olla oma kanavansa. Televisiomaailmassa se on taidettu unohtaa. Vasta kun tuhoisa terrori-isku oli nähty filmiltä tuhannesti, kuultu suomalaisen kriisiryhmän perustamisesta ja pohdittu mitä kaikkea Suomessakin saattaisi tapahtua, heräsi YLEkin kunnolla muistamaan, ettei asioita vain seurata vaan myös koetaan.
Katsojat kokivat kaiken aikaa, esimerkkinä heistä jälleen kerran lapset, jotka usein kodeissa uskotaan median huomaan. Yhden heistä kuulin soittavan radion suoraan lähetykseen. Hän oli katsonut televisiota, kunnes "alkoi vähän pelottaa ja piti lähteä pois, omaan huoneeseen".
YLEssä aikaa taisi kulua aina keskiviikkoaamuun saakka ennen kuin edes radiouutisissa puheltiin asiantuntijan kanssa siitä, miten lapset kokevat katastrofin ja miten heitä tulisi tällaisissa tilanteissa tukea.
Epätiedon yliannostus?
Terrori-iskun mieletön mittavuus ja yllätyksellisyys täyttivät hetkeksi kokeneidenkin reportterien repliikit "en osaa sanoa" -ilmauksin. Normaalioloissa sekä journalismin että yleisön mielenkiinnon olisi varmasti tuolla menolla voinut pian todeta kuolleen epätiedon yliannostukseen. Tuhon tiistaina epätietoisuus oli kuitenkin oikeutettua, olihan kaaos ennenkuulumaton.
Valitettavin uhri uutiskaaoksessa taisikin olla arkielämyksellisyys, joka eli raporteissa vain kituen. YLEn Washingtonin reportterikin joutui tokaisemaan kuulumisia kyselleelle studiotoimittajalle, ettei edes tiedä, ovatko kaupat ulkona auki, koska ei television katsomiselta ja toistuvalta raportoimiselta ole päässyt kurkistamaan kadulle. Emme mekään. Me katsoimme kodeissamme juuri samaa CNN:n kuvamateriaalia kuin tuo reportteri.
Tämän luokan mullistuksista puhuttaessa suora televisiolähetys on tietenkin pakotettu etenemään korkeintaan tapahtumien tahdissa, ei hetkeäkään niiden edellä. YLEn uutistoimitusta on siis onnitteleminen siitäkin vähästä, että juuri se nappasi lähetykseensä kuulumiset MTV3:n suosikkisarjan näyttelijältä, New Yorkissa lomailleelta Sami Uotilalta!
Salattujen elämien televisio itse ei tuona tuhon tiistaina kovin kummoisesti houkutellutkaan.Kanava, joka kylmän viileästi esittää kiireettömät saippuansa dramaattisen tosielämän vastapainoksi jopa historiallisen hävityksen keskellä, jättää lähinnä pöllön vaikutelman.
Olemisen sietämättömyys
Mutta entäpä ne paljon puhutut vaihtoehdot - ne, joita televisio haluaa digitalisoituessaan tuoda yleisölleen entistäkin enemmän?
Terrori-iskun kaltaisissa megauutisissa kansainvälinen jakelu sisältää lähinnä yhtä ja samaa kuvamateriaalia, eikä Suomen kokoisessa maassa löydy huippuasiantuntijoitakaan koviin moneen yhtäaikaiseen lähtöön. Mistä siis löytyisi se kaikkien kanavien innokkaasti etsimä persoonallisuus?
Oi, oppi ottakaatte radiosta! Miten olisi vaikkapa kansankanavan raameihin istutettu interaktiivinen lähetys, jossa joku kohtaisi katsojan myös tunnetasolla ja jossa ehdittäisiin kertoa lapsille ja muille selkokieltä kaipaaville esimerkiksi se, millä etäisyydellä meistä tuo suuri tuho on tapahtunut?
Vaikka vain murto-osa kontakteista päätyisi suoraan "kriisilähetykseen", yleisö saisi näin kokea jotain perin tarpeellista: maailman tapahtumiin nähden me emme televisionkaan edessä ole vain sivullisia vaan aktiivisia tiedon käsittelijöitä!