Kalifornialaisessa oikeudessa mediatalot ovat otelleet keskenään siitä, voiko jokin viestin omia itselleen asiantuntevimmat tietolähteet eli tässä yhteydessä kaiketi "syväkurkuiksi" kutsutut tiedonantajat. Mediakuluttaja taas miettii, puhuuko etusivun uutisissa äänekkäimmin raha vai ihminen, jolla on jotain sydämellään.
Edes omituisten oikeustapausten Yhdysvalloissa ei tunnuta muistavan, että lähihistoriassa mikään muu mediatalo kuin nyt otsikoihin noussut Paperloop.com Inc. olisi oikeudessa saakka yrittänyt kieltää toista kustantajaa juomasta lähteestä, jonka se ensin itse on saanut "kovalla työllä" pulppuamaan.
Niin kuin vesi virtaa luonnossa vapaana, on kai myös "asiaa lähellä oleviin lähteisiin" ja muihin asiantuntijoihin oltava kaikilla toimittajilla yhtäläinen oikeus olennaisista asioista puhuttaessa - ihan vain journalismin harjoittamisen nimissä? Entä miten toimittaja nollaisi päänsä vaihtaessaan työnantajaa? Lienee vain luonnollista, että hän tietoa tarvitessaan ottaa kontaktin taholle, jolta on tottunut vastaukset löytämään - ellei peräti saa tältä soittoa aivan oma-aloitteisesti!
Moraalikin koetteilla, mutta kenen?
Haastateltavalla on omat oikeutensa niin puhumisen kuin vaikenemisenkin puolella samoin kuin lähteellä, joka oma-aloitteisesti tuo journalistin tietoon laajemmankin valon arvoisia asioita. Sen tuntuu Paperloop unohtaneen. Yhtiö tuntuu ainakin ammattilehti Editor & Publisherin jutussa pelkistävän lähteensä - tietävät ihmiset - jonkinlaiseksi sijoitukseksi, joka yrityksellä on oikeus sulkea yrityssalaisuuden piiriin.
Moraalittomalta saattaisi toki haiskahtaa tilanne, jossa median voitelema "syväkurkku" rahastaisi ensin yhtä ja kohta myös toista toimittajaa, vertaisi sitten rahatukkujen painoa ja puhuisi lopulta antoisimmin sille median edustajalle, joka panee hänen sanoilleen eniten painoa. Vaan kenen moraali tässä havaittaisiinkaan kevyimmäksi?
Toki journalismillakin on hintansa, onhan sen syntyvaiheissa sangen usein kyse ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta, johon kuuluu myös tietty vieraanvaraisuus ja kestitseminen - kustansipa viulut ja muut soittoruokalan instrumentit sitten toimittaja tai tämän keskustelukumppani. Huutokauppa istuu kuitenkin journalismin periaatteisiin huonosti.
Juoruja ja huhuja voi sen sijaan vapaasti kaupata. Sen kertovat meille lukuisat julkaisut, jotka aiheita kalastessaan käyttävät vieheinään vihjepalkkioita.
Helpommin näyttäisi tulevan palkituksi 7 päivää -nimisen viikkolehden verkkosivuilla. Siellä kehotetaan yksinkertaisesti soittamaan ilmaisnumeroon, "mikäli Sinä olet nähnyt tai kuullut julkkisjuoruja"! Kukapa ei olisi juoruihin törmännyt, kun niistä elävien viestimien tuotteita kauppaavat työkseen epätoivoisen monet puhelinmyyjätkin?
Mitä kertoisit kymppitonnilla?
"Seiska" muuten lupaa maksaa mehukkaasta julkkisjuorusta jopa kymppitonniin yltävän vihjepalkkion. Vertailun vuoksi mainittakoon, että kuukausipalkkaisen toimittajan vähimmäisansio ilman lisiä on Journalistiliiton taulukon mukaan vain muutaman satasen tätä suurempi.
Poliisillekin soittaessaan jotkut kansalaiset ovat kuulemma alkaneet mittauttaa taitojaan palkkionmetsästyksessä. Ellei kyse ole omakohtaisesta menetyksestä, miksipä jonkun toisen puolesta tai yhteistä omaisuutta ajatellen näkisi soittamisen vaivan?
Onneksi vastaus ei liene vielä kadonnut kuin pieneltä joukolta! Mutta miten palkkiopohjainen rikos- ja sensaatiosisällöntuotanto mahtaakaan vaikuttaa asiaan?
Tätä vain kysyn, vähättelemättä yhtään apua, joka mediasta kiistatta on monien rikosten, katoamisten ja muiden salaperäisten tapahtumien selvittämisessä. Ja tarkoituksella unohdan senkin uutisen (Digitoday 5.9.), joka kertoi uutta mediaa hyödyntävästä ulkomaisesta liiketoiminnasta - alibikaupasta aviorikosten harrastajille.