Jossain mediateollisuuden kellarissa on kuulemma keksitty, että leikkausten aika on ohi. Ilmiötä sanotaan tositelevisio-showksi - ainakin uudella Subtv:llä, jonka sunnuntai-iltapäiviin syksy tuo Tatun ja Eekan kuusituntisen Sixpak -ohjelman, leikkaamattomana nauhoituksena.
Tällaistako on kokeilevaksi kutsuttu mediatuotanto nykyisin? Minne lie mieleni eksynyt, kun ajattelen, että kokeilevassa tuotannossa pitäisi tehdä löytöretkiä ennen muuta tulevaisuuteen siten, että jonkin välineen ilmaisu rikastuu ja tihentyy entistä intensiivisemmäksi elämykseksi?
Onneksi TVTV!:tä seuraavan Subtv:n uusi ohjelmakonsepti on toistaiseksi vain yksi monista digitelevision näyttämöllä, mutta kuka takaa, ettei se ala monistua? Televisio, josta on karsittu pois toimittaminen ja jopa tekninen ediointi, ei enää ansaitse tiedotusvälineen nimeä. Sitä on syytä kutsua toistovälineeksi tai kaiuksi, joka ei kykene sanomaan mitään uutta.
Tosi televisiota!
Vähin varoin tuotettu harrastajatelevisio täyttää kaapeliverkoissa tärkeän markkinaraon - aivan kuten teatterin harrastaminenkin tuottaa monille iloa. Paikallisuuskin on arvo sinänsä! Muuatta raja-aitaa vain ei pitäisi ylittää, kuten oppi eräskin "kansanedustelija". Edustajan titteli koki kolauksen oitis, kun hän vahingossa julisti avatuksi valtakunnalliset "harrastelijateatteripäivät".
Kun starttipistoolin ruuti näinä päivinä tuoksuu digi-tv -väen nenässä, harrastelijoita tuskin halutaan mukaan kuvaan, jonka tärkein tehtävä on ajaa kuluttajat äkkiä televisiokauppaan. Mutta löytyisikö tv-ruudusta vihdoinkin tilaa myös tekstin, kuvan tai esiintymisen harrastajille, ei vain tutuille julkkiksille?
Voi olla, että seuraan mediaa valikoivasti, mutta kovin monia ja virkistäviä seikkailuja pöytälaatikoiden salattuihin kansioihin en ole onnistunut bongaamaan, vaikka lähetystuntien määrä on näinä aikoina roimassa kasvussa. Jokin kuitenkin saa uskomaan, että uusien kanavien autiudesta lohkeaisi osansa uusille kasvoille myös rakentavissa rooleissa eikä esimerkiksi vain puiston nurmikolla lokkien ja pulujen ruokalautasena, kuten Sixpakissa (HS 15.8.).
Ruudunsäästöohjelma rikastuttaa
Kesän ehdoton kulttuuritapaus televisiossa on kustannustehokkuudessaan esimerkillinen Markus Kajon ruudunsäästöohjelma (YLE TV2), jossa lopputekstitkin nykäistään rohkeasti katsojien silmien editse niin, ettei niistä selvää saa.
Keskiviikkoisen viisiminuuttisen nimi on kätevästi lainattu televisioon suoraan tietokoneiden maailmasta ja aiheet poimittu matka- ja tuotantokuluja säästäen keskeltä arkea tai vieläkin lähempää, Kajon tuotteliaasta alitajunnasta. Sisällön tuoreus on siis taattu ja säilyvyydenkin voi olettaa hyväksi, onhan ohjelma miltei tyhjiöpakattu. Studion vähälavasteisuushan tuo väistämättä mieleen Derek Jarmanin minimalismin elokuvassa Wittgenstein (Channel 4/BFI/Bandung, 1997)!
Ja kyllähän yksinpuheluun erikoistunut Kajo koti-wittgensteinista käykin, tosin perusfilosofialtaan toisenlaisena. Myös nimimerkki "Kettusena" ruudussa kaikkea mahdotonta pähkäillyt mies perustanee suosionsa juuri siihen, ettei usko Wittgensteinin tunnettuun lausumaan. Kajon filosofiaan kuuluu, ettei televisiossa pidä vaieta edes siitä, mistä siellä ei muka voisi puhua. Mikään ei ole liian pientä ällistyttävän miniesseen antimiksi!
Muistuupa tässä muuten mieleen, digikanavien ohjelma- ja yleisötyhjiöstä kun moni huolta kantaa, sellainenkin aiemman Kettusen pähkäily, jossa etsittiin vastausta energiataloudelliseen arvoitukseen. Niin että mahtaakohan Bachin kantaatti no 147:n loppukoraalin soittaminen matkaradiolla tyhjiössä vaikuttaa jotenkin laitteen virrankulutukseen verrattuna siihen, että se soisi normaalioloissa?