Mira osti talon ”etelän lämmöstä” Espanjasta – ”Kosteaa kylmyyttä, jollaista en ollut koskaan kokenut missään” - Asuminen - Ilta-Sanomat

Mira osti talon ”etelän lämmöstä” Espanjasta – ”Kosteaa kylmyyttä, jollaista en ollut koskaan kokenut missään”

Asuminen vanhassa talossa Välimeren saarella Espanjassa voi kuulostaa ajatuksena hyvinkin idylliseltä. Totuus voi olla kuitenkin ajoittain hieman toisenlainen, kirjoittaa Mira Jalomies.

Meri on Menorcan parhaita asioita, mutta siitä nouseva, vanhoihin taloihin sisälle jämähtävä, talvinen kosteus menee luihin ja ytimiin.

10.5. 15:00

Jännitys oli käsinkosketeltava, kun asetuimme puolisoni kanssa asumaan Menorcan saarelle Espanjaan. Suurin jännitys koski nimenomaan uutta kotiamme, noin 250-vuotiasta taloa, jonka menneisyydestä olimme kuulleet vain hajanaisia tiedonmurusia – kuten sen, että katutaso oli joskus ollut ruokakauppana ja kellarissa toiminut teurastamo ja makkarapaja.

Mitä muuta kiehtovaa talosta vielä paljastuisi?

Pikkuhiljaa sen luonne, ominaispiirteet ja oikut alkoivat valjeta. Etenkin ensimmäinen vuosi oli virkistävä ja mielenkiintoinen.

Raitista ilmaa vuorokauden ympäri

Parikerroksinen kaupunkitalo oli rakennettu ja varusteltu perinteiseen paikalliseen tyyliin; ilman eristeitä, tiivisteitä ja lämmitystä. Se oli tehty ilmiselvästi kevättä ja syksyä silmällä pitäen, jolloin se toimikin aivan ihanteellisesti.

Kesällä hiki virtasi monta kuukautta putkeen.

Monista saaren vanhoista taloista puuttuvat eristeet ja tiivisteet, lämmitys ja ilmastointi. Kevään ja syksyn lempeillä keleillä talot toimivat kuitenkin mainiosti.

Talvikuukausina sisälämpötila keikkui 11–14 asteessa, ja kotoa poistuessani oli aina ensin riisuuduttava muutamasta vaatekerrasta, jotta en aivan läkähtyisi ulkona, siellä kun oli aina jostain syystä paljon miellyttävämpi sää.

Iltaisin kujilla kävellessäni nuuhkin hieman kaiholla palavan puun tuoksuja, jotka tuprahtelivat naapuruston savupiipuista. Meillä ei ollut takkaa, vaan ainoastaan pyörillä kulkeva sähköpatteri ja kainaloon mahtuva lämminilmapuhallin, joita raahasin mukanani huoneesta ja kerroksesta toiseen.

Kivipinnat hohkasivat kosteaa kylmyyttä, jollaista en ollut koskaan kokenut missään. Vilu vaani joka paikassa; astiakaapeissa, komeroiden nihkeissä vaatteissa ja vuoteessa. Rakkain hankintani oli fleecellä päällystetty kuumavesipullo, jota pidin sylissäni yötä päivää. Oli myös poikkeuksellisen mieluisaa tehdä töitä, koska kannettava tietokone puhalteli käsille ihanan lämmintä ilmaa.

Tuuli tuo hiekkaa

Ennen kuin ulko-ovi ja ikkunat menivät kolmantena vuotena vaihtoon, säätilan vaihtelut tuntuivat talossa muutoinkin kuin lämpötilassa.

Kunnon pohjoistuulella tuuli ujelsi sisään ulko-oven ja ikkunalasien ympärillä olevista raoista ja risteili huoneissa niin, että tukka hulmusi. Samoista raoista tunkeutui sisään tuulen mukana leijaileva rantahiekka. Kun etelätuuli puhalsi Afrikasta, satoi lattioille ja huonekaluille Saharan tuliaisina kerros punertavaa santaa.

Valkoinen ei kauaa pysy valkoisena. Saaren talot vaativat vähän väliä uutta maalia kylkeen.

Oikein kostealla säällä vanha puinen ulko-ovi turposi äärimmilleen ja oli mahdoton saada sitä riuhtomatta auki. Tavallista kuivemmalla säällä ovi vastaavasti kutistui ja kuulosti tuulessa yksikseen lonksuessa siltä kuin pillastunut norsulauma olisi pyrkinyt väkivalloin sisälle.

Normaalia saarelaiskosteutta

Ensimmäisenä talvena hermoilin, kun seinämaali kupruili sisällä ja ulkona. Seinät tuntuivat sisälläkin märiltä ja paikoin näkyi rehtiä hometta.

”Asut saarella”, muistutti hätiin hälytetty alan ammattilainen. Opin, että paikallinen kivilaatu on haperoa ja erinomaisesti vettä imevää, ja että valkaisu- ja desinfiointiaine tepsii pintahomeeseen. Kesällä pintojen kuivuttua kosteuden täplittämät seinät voi maalata uuden veroisiksi – osa paikallisista tekee sillä tavalla joka vuosi – ja kriittisimmät kohdat piilottaa kipsilevyjen taakse.

Kipsilevyä meillä sitten kuluikin.

Äärimmäisen vaikea oli silti hahmottaa, mikä lopulta on normaalia saarelaiskosteutta ja mistä pitäisi olla huolissaan. Välillä vainoharhaisuus toki kannatti. Toisinaan paksun kiviseinän sisältä, kunhan vain tarpeeksi kaivoi, todella löytyi vettä pärskivä, umpiruostunut rautaputki.

Vahvuuksiin keskittyminen

Kaikki talon pikkuviat ja oikut unohtuivat kuitenkin aina, kun kipusin kattoterassille auringon paisteeseen hengittelemään. Ihailin sieltä avautuvaa charmikkaasti repsahtanutta kattomaisemaa, kattotiilien väleissä rehottavia rikkaruohoja ja siivua Välimerta, jonka näin, kun nousin pöydän päälle varpailleni. Siellä kuikuillessa talo on aina tuntunut ihan täydelliseltä.

Espanjassa, Brasiliassa ja nyt Malesiassa asuva, liki sadassa maassa käynyt Mira on matkatoimittaja ja copywriter. Lisää inspiraatiota reissuillesi löydät Miran Facebook-sivuilta.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?