Sofia ja Esa kunnostivat vanhasta ratsutilasta unelmakodin – 10 vuoden jälkeen sisällä alkaa olla viimein valmista - Asuminen - Ilta-Sanomat

Sofia Maleike-Ruohola ja Esa Ruohola ovat halunneet säilyttää ratsutilan vanhan kulttuurihistoriallisen ilmeen ja hengen.­

Sofia ja Esa kunnostivat vanhasta ratsutilasta unelmakodin – 10 vuoden jälkeen sisällä alkaa olla viimein valmista

Vanhojen talojen entisöinti on yhä useamman intohimo. Sofia Maleike-Ruohola ja Esa Ruohola kunnostivat ratsutilan unelmakodikseen.


28.11.2020 10:00

Ei sen ihan näin pitänyt mennä. Lääkäripariskunta Sofia Maleike-Ruohola ja Esa Ruohola päätyivät Kärrin ratsutilan omistajiksi parin onnekkaan sattuman kautta.

Nyt ratsutila on viimeistä silausta vaille muovautumassa perheen unelmakodiksi.

Vanhaa taloa kunnostettavaksi etsinyt pariskunta oli alkuvuodesta 2010 käynyt lähellä Someroa katsomassa toista taloa, kun Esa ehdotti, että he menisivät katsomaan netissä vastaan tullutta ratsutilaa Perttelissä ulkoapäin, kun ”se on tässä kotimatkan varrellakin”.

Sofia Maleike-Ruohola työskentelee Turussa mutta asuu Salon Perttelissä.­

– Suostuin, ja kun pääsimme pihaan, päässäni syttyi lamppu. Kun näin Salonjoen maiseman ja talon koon – valokuvien perusteella siitä ei saanut oikeaa käsitystä – niin jostain sieltä se lähti, Maleike-Ruohola kertaa.

Toinen onnekas sattuma oli se, että Sofia ja Esa ylipäätään löysivät talon ja että se oli yhä vapaana. Kaksikko ihastui taloon oikopäätä.

– Olimme niin umpirakastuneita... Ei meillä ollut mitään rakennusmestaria tai insinööriäkään mukana. Pidimme silti ideaa talon hankkimisesta hyvänä, Maleike-Ruohola nauraa.

Hän sanoo syttyneensä vanhoihin taloihin jo nuorena.

– Iso oivallus tuli jo lapsena, kun äiti vei minua retkille Turun linnaan ja käsityöläismuseoon. Ne olivat aivan erilaisia rakennuksia kuin se, missä itse asuimme. Nuorena aikuisena monessa museossa tuli fiilis, että voi vitsi, kun tämän voisi ostaa omaksi. Haaveilin myös miehestä, joka olisi omistanut kartanon, Maleike-Ruohola nauraa.

– Myös Esa on aina ollut kiinnostunut historiasta, ja lopulta hänelle sanoinkin, että haluaisin kunnostaa vanhan talon. Olen monta kertaa matkan varrella kysynyt, että mitä tuumaat, jos tehdään tällain, tuollain tai tollain. Esa on rohkea mies, kun on suostunut. Ei monta miestä löydy, joka olisi samaan valmis, Sofia kehuu.

Kärrin ratsutila Salon Perttelissä on herännyt uuteen kukoistukseensa.­

Esa Ruohola levähtää Kärrin olohuoneessa.­

Talo oli ostettaessa heikossa kunnossa. Päärakennusta ei viimeisenä talvena ennen omistajanvaihdosta ollut enää lämmitetty.

– Kaikki patterit olivat umpijäässä. Jos ne olisivat saaneet sulaa, ne olisivat räjähtäneet. Lattioissa oli jo jonkinlaista vesivahinkoa, kun patteriverkosto oli valuttanut vettä.

Ensimmäinen kuntoon laitettava oli kuitenkin katto. Talo oli rakennettu sen suuntaisesti, että lounaismyrskyjen aikana vesi oli noussut tuulen voimasta katon etelälapetta pitkin ylöspäin ja mennyt kattotiilien alle ja aiheuttanut lahovaurioita.

– Katto oli niin huonossa kunnossa, että miehet tipahtivat kolme kertaa etelälappeesta läpi kainaloita myöten. Pohjoislape oli paremmassa kunnossa. Nyt kun tiilikatto on vaihdettu peltikatoksi, on ihan sama, vaikka vesi nousisi ylöspäin. Nyt katto on kunnossa, Maleike-Ruohola iloitsee.

Sen jälkeen remontti on edennyt järjestelmällisesti huone kerrallaan.

– Totta kai alussa piti saada lapsille makuupaikat ja keittiö sekä vessa käyttöön, mutta sen jälkeen olemme yrittäneet rajata, että materiaalit, maalipurkit ja sahanpurut ovat vain yhdessä paikassa kerrallaan. Se on tuonut myös napakkuutta tekemiseen, kun edellinen huone tehdään viimeistä listaa myöten valmiiksi ennen kuin siirrytään seuraavaan.

Remontissa on haluttu säilyttää rakennuksen vanha kulttuurihistoriallinen ilme ja henki. Sofia Maleike-Ruohola Tukholmasta hankitun piirongin äärellä.­

Sofia ja Esa ovat kunnostuksen aikana joutuneet myös paikkaamaan 1950-luvulla tehdyn remontin jälkiä. He halusivat ottaa käyttöön alkuperäiset pystymalliset ikkuna-aukot ja vaihtoivat niihin kuusiruutuiset ikkunat.

– Meidän täytyi vähän täyttää hirsiä, kun 1950-luvun remontissa oli tehty juuri toisinpäin eli sahattu hirsiä ja asennettu vaakamalliset ikkunat. Talosta oli yritetty tehdä rintamamiestaloa, koska ne olivat tuolloin muodissa.

Sofia ja Esa ovat halunneet säilyttää ratsutilan vanhan kulttuurihistoriallisen ilmeen ja hengen. Maleike-Ruoholaa surettaa, että kaikki eivät halua tai huomaa kiinnittää huomiota talojen historiaan. Se puolestaan on hänelle itselleen erityisen tärkeää.

Sofia Maleike-Ruohola ja Esa Ruohola ovat kunnostaneet ratsutilasta itselleen unelmakodin. Aikoinaan koristemaalarit kiersivät talosta taloon ja tekivät tapetteja maalaamalla.­

Sofia Maleike-Ruokola koristemaalaamassa tapettia. Hän on opetellut vanhan taidon.­

Hän korostaa, että vanhojen talojen historia ulottuu monessa tapauksessa yli 150 vuoden taakse, kauemmaksikin. Esimerkiksi Kärrin ratsutilalla kaikki tilan omistajat tunnetaan 1500-luvun alkupuolelta eli Kustaa Vaasan ajoilta saakka.

Sen takia remonttiakin on tehty antaumuksellisesti vanhan ajan hengessä. Se on Maleike-Ruoholalle iso periaatteellinen asia.

– Kaikki materiaalit, esimerkiksi tapettinäytteet, on dokumentoitu tai jätetty uusien pintojen alle. On aika harvinaista, että talon kaikki historialliset kerrokset olisivat säilyneet. Että olisi pantu uusi tapetti vanhan päälle. Paljon tavallisempaa on, että kun ihmiset remontoivat, he repivät vanhan tapetin pois.

– Me olemme pelastaneet niitä kerroksia, jotka on voitu pelastaa, ja paljon vanhoja osia on palautettu omille paikoilleen. Tosin niitä on ollut rajallisesti tallella, Maleike-Ruohola kuvaa.

Taloon on myös muurautettu esimerkiksi kolme kaakeliuunia: yksi on 1800-luvun alusta, toinen 1800-luvun lopusta, ja yhden 1700-luvun mallisen uunin pariskunta haki Tukholmasta saakka.

Materiaaleista lumppu- ja pellavakankaat sekä pellavaöljy ovat olleet yleisiä.

Puuhella on ahkerassa käytössä.­

Paljon vanhaa on jätetty remontissa paikoilleen.­

– Vanhan tunnelman saa aikaiseksi, kun löytää samoja materiaaleja, joita käytettiin 1700- ja 1800-luvulla. Siihen aikaan koristemaalarit kiersivät talosta taloon ja tekivät tapetteja maalaamalla, joko lumppupaperille tai pellavakankaalle. Minäkin olen esimerkiksi ripustanut pellavakangasta nuppinauloin seinälle ja koristemaalannut kankaaseen kuvia aivan kuten tehtiin 1700-luvulla. Ei sellaisia löydä monesta paikasta.

– Suomessa kunnostetaan tälläkin hetkellä useita vanhoja taloja siten, että ne modernisoidaan sisältäpäin täysin. Taloissa on paljon muutakin käsin tehtyä kuin hirret, mutta usein vain vedetään puukolla kerrokset auki ja ne nakataan kaatopaikalle remontin myötä.

Nykysuuntausta Maleike-Ruohola kuvaa ”toiseksi Turun-taudiksi”, kun remontoijat hävittävät vanhojen talojen ”kulttuurikerroksia”.

– Kyse on enemmän periaatteellisista valintakysymyksistä. Puretaanko talo ruodoksi ja rakennetaan uusi päälle vai kunnostetaanko talo?

– Suomessa on paljon vanhoja taloja hävinnyt sotien myötä. Niitä on palanut tai niitä on pommitettu, ja nyt kulttuuriperintöä hävitetään ehkä vielä puolivahingossa lisää. Eihän siinä tietenkään mitään laitonta ole, mutta jos sama tehdään kymmenissä tai sadoissa taloissa, niin iso pala kulttuuria uhkaa kadota.

– Enkä sitäkään sano, että ihmiset remontoisivat omia talojaan väärin. Haluan vain muistuttaa, että vanhaa taloa voi katsoa toisenkinlaisin silmin. Eivät esimerkiksi kaikki 1800-luvun tapetit ole kauniita, mutta ei niitä silti pidä hävittää.

Sisustuksessa on paljon vanhaa aikaa huokuvia yksityiskohtia.­

Vanhan talon kunnostus ajan hengessä ei ole kallista, vaikka materiaaleja ei välttämättä tavallisesta rakennustarvike­kaupasta löydäkään, Maleike-Ruohola painottaa.

– Jos jätetään putki-, katto- ja sähkötyöt pois, niin pintaremontti ja ikkunoiden kunnostus eivät maksa paljon mitään. Se vain vaatii enemmän työtä ja viitseliäisyyttä. Esimerkiksi uudet ikkunat ovat noin tuhat euroa per ikkuna-aukko, ikkunakittiä ja maalia saa 10–20 eurolla.

Maleike-Ruoholan mukaan Suomen maaseutu on pullollaan vanhoja hienoja taloja.

– Ne on kaikki tehty käsitöinä. Sen ajan talot ovat valtavan sitkeyden taidonnäytteitä. Nyt osa lahoaa pystyyn, kun kukaan ei ole pitämässä niistä huolta. Vanhoja taloja pitäisi ottaa enemmän käyttöön. Haluamme omalla esimerkillämme rohkaista muitakin, Sofia Maleike-Ruohola painottaa.

Hän kuitenkin korostaa, että lopputulos ei ole aina se tärkein juttu. Myös matka on ollut hieno kokemus.

– Onhan se kiva, kun tämä tulee viimein valmiiksi, mutta varsinainen tekeminenkin on ollut kivaa. Remonttiprojektia aikovien kannattaa kysyä itseltään, tykkääkö siitä tekemisestä, mikä remontoimiseen liittyy.

Sisältä remontti alkaa olla hiljalleen valmis.­

Ratsutilan remontti on ollut elämäntapaprojekti, sanoo Maleike-Ruohola. Hänen mukaansa talossa on noin 30 vuoden korjausvelka.

– Jos tätä on kymmenen vuotta nyt tehty, niin vielä menee toiset kymmenen vuotta, Maleike-Ruohola nauraa.

– Jos emme olisi käyneet töissä tai olisimme vain teettäneet kaiken, totta kai olisimme paljon pidemmällä ja saaneet valmiiksi paljon nopeammin. Olemme tehneet tätä lomilla ja viikonloppuisin. Loppuja teemme sitä mukaa kuin ehdimme, hän jatkaa.

Sisältä remontti alkaa olla kymmenen vuoden jälkeen valmis.

– Kuistin remontti on tekeillä. Ulkopuolelta yhden sivun ulkoverhous on tehty, kolmelta sivulta vielä tekemättä ja vintiltä on vielä ikkunoita vaihtamatta. Tässä on välissä remontoitu myös ulkorakennuksia, kun olemme halunneet säilyttää miljöön. Esimerkiksi kesän aikana kunnostin navetan ikkunoita.

Hevosia ei ratsutilalla ole mutta lampaita kyllä. Ja myös kanoja.­

Tomaatteja viljellään omalla tilalla.­

Kommelluksiltakaan ei ole aina vältytty.

– Remontti ei aina etene suoraviivaisesti eikä ole aina hirveän hauskaa. Esimerkiksi keittiössä tuli ilmi, että puusepän tekemät kaappien välit olivat liian tiukat. Kun kylmäläitteet hajosivat kolmannen kerran, välejä oli pakko väljentää, ettei tarvitse joka kevät ostaa uusia laitteita, Maleike-Ruohola naurahtaa.

– Myös keittiön lattia oli huonokuntoinen. Hiiret tuppasivat tulemaan sisään, niin sitten teimme uuden lattiankin.

Takapakki keittiössä otti henkisesti koville.

– Jouduimme purkamaan aika paljon sellaista, mikä oli tehty valmiiksi ja ikään kuin jo jätetty taakse. Kun keittiö oli poissa pelistä, päädyimme uudelleen elämään siten, että tavarat olivat ympäri huushollia. Se oli raskasta. Nyt olemme kuitenkin tyytyväisiä, sillä keittiöstä tuli selvästi parempi kuin ensimmäinen versio oli, Maleike-Ruohola sanoo iloisena.

Pelastetaan vanhat talot! -Facebook-ryhmän perustaja ja ylläpitäjä Pia Kuurma on itsekin kunnostanut miehensä kanssa vanhasta hevostallista perheelleen idyllisen kodin.­

Remontoijien FB-ryhmässä on jo liki 60 000 jäsentä

Vanhojen talojen kunnostukseen ja remontoimiseen erikoistunut Facebook-ryhmä Pelastetaan vanhat talot! on saanut suuren suosion.

Ryhmässä on tällä hetkellä jo lähes 58 900 vanhojen talojen ehostuksesta ja remontoinnista kiinnostunutta jäsentä.

– Kun tuli tuhat jäsentä täyteen, niin päivittelin, että ”oi, miten hienoa”. Ja kun tuli 10 000 täyteen, ei sellaista osannut kuvitellakaan, ryhmän perustaja ja ylläpitäjä Pia Kuurma sanoo.

Kuurma on itsekin remontoinut miehensä kanssa vanhasta hevostallista perheelleen kodin Hämeenlinnan lähellä Hattulassa.

Ajatus keskusteluryhmän perustamisesta tuli juuri kiinnostuksesta aihepiiriin sekä keskustelufoorumin ja vertaistuen saamiseksi esimerkiksi eri työtapojen, -menetelmien ja -kalujen käyttöön – sekä avun saamiseksi eri ongelmatilanteissa.

– Vielä 20 vuotta sitten piti hakea kirjastosta kirjoja ja etsiä sieltä ratkaisuja, jos remonttia tehdessä tuli ongelmia. Tunnistin tarpeen tällaiselle ryhmälle, Kuurma sanoo.

Nyt kysymyksen voi esittää ryhmään, ja sieltä saa tuota pikaa vastauksen.

– Vaikka sinne tulisi alkuun ”vääriä” ehdotuksia, niin keskustelussa seuloutuu nopeasti se suositeltavin tapa. Ryhmän jäsenistössä on paljon asianmukaista tietoa. Olen oppinut mielettömän paljon itsekin.

– Tarkoitus on olla hyväntuulinen ja sopuisa ryhmä, Kuurma sanoo.

Kuurma sanoo, että ryhmä ei ole tarkoitettu miksikään ammattiryhmäksi eikä pelkästään ammattilaisille. Jäseninä onkin 40 vuotta alalla olleiden ohella paljon myös tavallisia amatööriremontoijia.

– Eikä aina ole välttämättä ollut niin, että ammattilaisen tapa on ollut se fiksuin.

Pia Kuurma perusti ryhmän vuonna 2012, ja ydinryhmänä oli kymmenen rakennusalan osaajaa ja tekijää. He alkoivat kutsua ryhmään omia ystäviään ja tuttaviaan, ja näin ryhmä alkoi laajeta.

Ryhmä on periaatteessa avoin kaikille, mutta yhdessä asiassa Kuurma on ehdottoman tiukka.

– Ryhmässä ei saa myydä eikä mainostaa mitään! Sellaiset viestit poistan. Myös kiinteistövälitysfirmat raakataan pois, sillä heillä on aihepiirissä omat intressinsä.

– Facebookissa on monia isoja ryhmiä, mutta niillä on usein laajemmat aiheet kuten vaikka naiseus tai koti. Tämä on tarkoitettu suppeammaksi keskustelualueeksi – silti se on kasvanut aikamoiseksi foorumiksi, Kuurma iloitsee.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?