Mökki vai museo? Otto Manninen alkoi rakennuttaa Kotavuorta erakkomajaksi, kun sai rukkaset Anni Swanilta – nyt yli satavuotiaassa huvilassa asuu tavisperhe - Asuminen - Ilta-Sanomat

Mökki vai museo? Otto Manninen alkoi rakennuttaa Kotavuorta erakkomajaksi, kun sai rukkaset Anni Swanilta – nyt yli satavuotiaassa huvilassa asuu tavisperhe

Kirjailija ja runoilija Otto Manninen ja hänen vaimonsa nuorten kirjailija Anni Swan rakensivat Kotavuoren kartanohuvilan yli sata vuotta sitten. Lasten elo kirjallisten esi-isien kanssa ei ole helppoa, kertoo Tuomas Manninen.

Rinnakkaiselo kuuluisien, kuolleiden sukulaisten kanssa ei ole helppoa.

26.7.2020 15:22

Perheemme peri vuosituhannen alkajaisiksi satavuotiaan kesähuvilan Kangasniemeltä eteläisestä Savosta, puhdasvetisen Puulan saaristosta.

Huvila on rinteen päällä, rannalla, mutta ei rannassa. Rantaviivaan rakentaminen ei ollut tapana sata vuotta sitten. Se on kesähuvila, ei kesämökki. Toisin sanoen se on suurempi kuin helsinkiläinen pienkerrostalo, jossa asumme talvisin. Syksyisin on totuttelemista, mutta henkinen kenkälusikka auttaa.

Huvilan nimi on Kotavuori. Sen lähellä on kalliopahtana järveen putoava vuori ja nuottakota, joka purettiin sotatalvena polttopuuksi.

Antero-ukkini isä Otto Manninen alkoi rakennuttaa Kotavuorta erakkomajaksi saatuaan rukkaset pitkään piirittämältään neiti Anni Swanilta. Anni tuli kuitenkin järkiinsä jo ennen harjannostajaisia, ja piiritystilanne laukesi onnellisesti.

Kirjailija Anni Swan (1875–1958) oli Kotavuoren ensimmäinen emäntä.

Kohta Kotavuoren naapuriksi tuli Oton isä, maanviljelijä Topias. Hän oli menettänyt mantereessa Hokan kylässä rahansa ja tilansa. Topias raivasi saareen uudet pellot, pystytti navetat, riihet ja aitat. Topiaksen taloa alettiin kutsua Alataloksi, Kotavuorta Ylätaloksi.

Otto oli runoilija ja kääntäjä, Anni satuilija ja nuortenkirjailija, Kotavuorta voinee sanoa niin sanotuksi kulttuurihuvilaksi. Tosin se sijaitsi umpikorvessa, venematkan takana. Anni oli raittiushenkinen, Otto työnarkomaani. Nämä maantieteelliset ja persoonalliset tekijät vaikuttivat siihen, ettei Kotavuoresta tullut aikansa kultyyriväen säkenöivien ja huuruisien debattien tyyssijaa.

Otto Manninen vasta valmistuneen saarihuvilansa edessä.

Vieraita kävi harvakseltaan; Joel Lehtonen, Juhani Siljo, Teuvo Pakkala, uskollisimmin Jalmari Jäntti, WSOY:n johtaja ja Oton ystävä. Yksi sveitsiläinen kaveri käänsi savusaunassa Kalevalan ranskaksi.

Eino Leino oli vanhoilla päivillään monta kertaa tulossa, mutta ei päässyt perille asti. Meillä on kuistilla tuoli, jossa nuori Leino eräässä tunnetussa valokuvassa istuu. Silloin tuoli seisoi Kotavuoresta kymmenisen kilometriä koilliseen, Oton kotitilalla. Mutta se on toinen tarina, jonka voi lukea Hannu Mäkelän kirjasta Mestari.

Useita piiruja Leinoa säntillisempi runoilija P. Mustapää kävi usein Kotavuoressa, lähinnä siksi, että oli oikeasti Katri-mummini veli Martti Haavio.

Totuin kutsumaan Kotavuorta Mummilaksi, vaikka se onkin Ukin peruja. Ukki muutti Alatalosta Ylätaloon eli Kotavuoreen kesäksi 1958, kun hänen äitinsä Anni Swan kuoli. Otto oli kuollut jo 1950.

Ukki eli 92-vuotiaaksi ja sai viettää vielä viimeisen kesänsä Kotavuoressa. Hän puhui joskus, että olisi halunnut hautansa pihamaalle.

Kotavuori tänään. Rappaus tehtiin jo 1927, Otto Mannisen innostuksella. Muu perhe suhtautui epäillen.

Meidän vahtivuoromme alkoi kesällä 2001.

Kun huvila on oma, sitä katsoo toisin. Omasta levoton silmä löytää kaikki rempallaan olevat yksityiskohdat, toisen omassa silmä lepää kokonaisuuden kauneudessa.

Mummilassa huviteltiin, omassa huvilassa huvittelevat omat lapset. Huvinpidon vahtiminen vei ruhtinaallisesti aikaa huvilan muilta töiltä. Töitähän olisi, aina.

Kun muutimme Kotavuoreen, Samu oli kahdeksan, Lauri nelivuotias ja Miro alle kaksi kuukautta.

Pelottavinta Kotavuoressa on jyrkkä, hämärä portaikko, joka kiertää ala-aulasta yläkertaan. Kun pojat olivat pieniä, päivystin portaikossa muistuttamassa vaarasta.

 Tuohon aikaan yhteiskunta ei hylkinyt terveitä sotaleikkejä.

Olin kai unohtanut, että sukupolvea aikaisemmin lapsisotilaat järjestivät portaikossa väijytyksiä, joissa intiaanit, cowboyt, afrikakorpsit ja erämaanketut kierivät koristen portaita alas pää edellä tai kolmantena jalkana. Erityisen mojovia kaatoja saatiin aikaan setäni Italian-tuliaisilla, muovisilla konepistooleilla, joiden lippaat rätisivät. Tuohon aikaan yhteiskunta ei hylkinyt terveitä sotaleikkejä.

Kun kuopuksen koliikki alkoi, kuljin portaita ylös ja alas. Nopeat korkeusvaihtelut toivat helpotusta. Laihduin useita kiloja.

Kun Kotavuori oli nuori, Anni ja Otto asuivat sitä kolmen pojan, Anteron, Sulevin ja Maunon, kanssa. Antero sai kolme poikaa – ja tyttären. Me toimme Kotavuoreen kolmannen kerran kolme poikaa.

Kun tavisperhe muuttaa satavuotiaaseen kulttuurihuvilaan, interiööriä aluksi vähän vierastaa.

Kun tavisperhe muuttaa satavuotiaaseen kulttuurihuvilaan, interiööriä aluksi vähän vierastaa.

Itäkammari on entisöity Oton työhuonemuseoksi.

Patsashuoneen kammot karkotettiin syöttämällä patsaille keksinmuruja.

Ensimmäiset kesät nukuimme Annin ja Oton ja Ukin ja Mummin makuuhuoneen sijasta itävintillä eli vierashuoneessa. Länsivintti on perinteinen poikienhuone, mutta isommat pojat eivät halunneet yöpyä siellä. Kotavuori tuntuu pelottavalta ennen kuin tottuu sen viileään hämärään ja museaaliseen atmosfääriin.

Tiukkaa teki itävintilläkin.

– Pää tuijottaa, ilmoitti Lauri jo toisena iltana.

Laurin vieressä seinällä oli kipsinen korkokuva, reliefi. Se esitti miehen kasvoja. Tai se oli miehen kasvot. Se oli ollut siinä niin kauan kuin muistin. Mielestäni kasvot eivät tuijottaneet, ainoastaan riippuivat, koska seinässä oli naula.

Vaimoni mielestä lapsen pelot tuli ottaa vakavasti. Minä en olisi lähtenyt siirtämään kulttuurikodissa eli museossa mitään, mikä ei estä ovissa kulkemista. Verhosin kasvot vaimoni suurilla imetysrintaliiveillä. Ne istuivat kuin rokokooperuukki Ludvigiin. Samua nauratti, Lauri nukahti.

Aamulla Lauri ilmoitti lähtevänsä Helsinkiin, ”omaan kotiin, omaan taloon”. Isäni kertoi kasvojen olevan Oton ja Annin kuopuksen, nuorena keuhkotautiin kuolleen Sulevin, kuolinnaamio.

Sulevi Mannisen (1909–1936) kuolinnaamio pelotti lapsia vielä 2000-luvulla. Oikealla Hilja Flodin veisti Otto Mannisen kaapin päälle.

Sulevi oli esteetikko. Hänen runoistaan julkaistiin postuumisti kokoelma Levoton päivä, ja Otto kirjoitti runon Virrantyven:

”Nyt estää syyt ei mitkään, saa tätä tärkeää. Nyt puhelemme pitkään, nyt isä ennättää”.

Meikäisä päätti suostua naamion siirtämiseen pois elävien ilmoilta. Talossa on lukemattomia salaovien takaisia komeroita, jotka ovat täynnä pahvilaatikoita, jotka ovat täynnä vanhoja aikakaus- ja sanomalehtiä. Ukin ja Mummin aikana mitään ei heitetty pois.

Peitin Sulevin lehdellä, joka näkyi olevan Itä-Karjala heinäkuulta 1939. Seinään kiinnitin Sulevin tilalle Muumi-julisteen. Mitäpä yhdestä Möröstä enää.

Kaikki hyvin? Ei. Aloimme ihmetellä, miksi Lauri ei käyttänyt pääovea. Hänen lenkkarinsa, sandaalinsa, lipokkaansa ja saappaansa siirtyivät vähitellen keittiöeteiseen.

– Patsaat tuijottaa, Lauri selitti.

Kolme polvea portailla vuosituhannen alussa: toimittaja Tuomas Manninen (s. 1959), tietokirjakustantaja Jaakko Manninen (s. 1934) ja Samu Manninen (s. 1992).

Pääoven viereisessä itäkammarista oli kirjahyllyjen päällä kaksi rintakuvaa, musta ja valkoinen. Valkoinen oli nuori, leiskuvakatseinen Otto Manninen, musta oli Sulevi.

Oven sulkeminen ei auttanut. Lauri tiesi, että ”ne” ovat siellä. Hän tarvitsi saattajan kulkiessaan sisällä ja alkoi kutsua itäkammaria patsashuoneeksi.

Vaimoni vaatii ottamaan lapsen pelot vakavasti. Nyt oli kuitenkin tultu rajalle. Koska aioin palauttaa kaaoksen valtaan joutuneen itäkammarin Oton työhuonemuseoksi, en voinut aloittaa entisöintiä potkimalla Ottoa pihalle. Lauri saatiin vähitellen tottumaan patsaisiin, kun aloimme tehdä retkiä, joilla niitä ruokittiin keksinmuruilla.

Lauri olisi ollut Annin suosikkilapsenlapsenlapsenlapsi. Annikin inhosi Oton rintakuvaa eikä antanut pitää sitä näkyvillä. Syy: kuvanveistäjä Hilja Flodin oli flörttaillut mallinsa kanssa.

Itäkammarissa on myös jostain arpajaisista kauan sitten voitettu taulu, joka esittää öistä haaksirikkoa merellä. Etualalla makaa ruumiita luodolla.

Kaikesta huolimatta Kotavuori on ihan kodikas kesähuvila. Kodikas turhankin monelle. Talon alla elää kymmenpäinen klaani mäyriä satoja metriä pitkissä luolastoissa.

Jonain kauniina päivänä tai kuutamoisena yönä Kotavuori romahtaa maan alle. Katoaa.

 Luolastojen jatkeena on varauloskäytäviä, jotka tulevat kivijalan alta ja nousevat pintaan keskellä kroketti- ja sulkapallokenttää.

Luolastojen jatkeena on varauloskäytäviä, jotka tulevat kivijalan alta ja nousevat pintaan keskellä kroketti- ja sulkapallokenttää. Arkiliikenteessä mäyrät käyttävät kivijalan tuuletusaukkoja.

Samua huvitti, että mäyrät asuvat juuri itäkammarin alla. Lauri ja Miro kävivät itäkammarissa ottamassa aamupomput ja lämmöt kengurupalloilla. Mäyrä taas on alivuokralaisena mitä hiljaisin ja huomaamattomin.

Kuten toinenkin kotieläimemme.

Suuri osa Kotavuoren hirsistä on runsaasti vanhempia kuin satavuotiaita. Pienten reikien perusteella niissä asuu luonnonmukaisessa elinympäristössä jumi-nimisiä eläimiä. Hirsijumi, Hadrobregmus confusus, on tupajumin kylmäverisempi sukulainen.

Kerran kesäyönä Samu tuli valittamaan, ettei voi nukkua, kun kuuluu jotain outoa. Tikittävä ääni oli minullekin uusi, mutta tiesin sen heti kuolemankelloksi, Hadrobregmus pertinax. Se on hirsipuun pahin vihollinen Suomessa, käytännössä voittamaton pienpeto.

 Anni oli uhannut palata kummittelemaan Valkoisena rouvana, mikäli Kotavuoren maita myydään.

Käynnissä on kilpajuoksu: mäyrät ja niiden alivuokralainen supikoira vastaan hirsijumit vahvistettuna kuolemankellolla. Romahtaako Kotavuori vai muuttuuko tomuksi?

Vai puuttuvatko taloa ympäröivät komeat hongat peliin? Yksi satavuotias koristekuusi kaatui jo myrskyssä, mutta sai mukaansa vain pari reunimmaista kattotiiltä.

Jos kesänvieton tiivistäisi yhteen teemaan, se olisi Anni Swanin puutarhan ennallistaminen. Epähuomiossa raivasin pois komean koiranheisipuun, joka kuului vuonna 1911 laadittuun puutarhasuunnitelmaan. Nyt meillä on koiranheisipensas.

Lupiineita kohtelemme kuin kansanvihollisia, mutta puutarhan reunat vallanneen, itsemurhiin taipuvaisen lepikon olen rauhoittanut valkoselkätikoille, pikkutikoille, pikkusiepoille, mustapääkertuille ja kultarinnoille. Ne ovat eksotiikkaa keskellä Etelä-Savoa.

Otto Mannisen ja Anni Swanin 25-vuotishääpäivä vuonna 1932. Edessä Otto Manninen ja Anni Swan, takarivissä vasemmalta Mauno Manninen, Sulevi Manninen, Katri Helena Manninen ja Antero Manninen.

Samaan aikaan Alatalossa...

Jos Kotavuoressa eli Ylätalossa aherrettiin omien kirjallisten töiden parissa, alkoi Alatalossa mennä jokseenkin lujaa sen jälkeen, kun sinne asettui isosetäni Mauno, taidemaalari, joka suti ahkerasti taivaanrantaa.

Maunon tuttuja olivat Lasse Pöysti, Sapeli-Simonen, Matti Kekkonen, Kari Suomalainen, Erik Tawaststjerna ja presidentin julkkisadjutantti Urpo Levo. Muutamia mainitakseni. Naapurimme Ala-Sepän isäntä totesikin, että oli se ihmeellistä aikaa: kun aamulla katsoi navetan taa, siellä koikkelehti Levo. Tai joku muu julkku.

Mauno käytti kaikki rahansa ja hyvän joukon Anni-äidinkin rahoja perustamaansa Intimiteatteriin ja erilaisiin piristeisiin. Hän velkaantui, riiteli raittiin ja säntillisen Antero-veljensä kanssa ja uhkasi myydä osansa Kotavuori-perinnöstä Suomi–Kiina-seuralle kesäsiirtolaksi.

Tosin Anni oli uhannut palata kummittelemaan Valkoisena rouvana, mikäli Kotavuoren maita myydään.

Lähempänä oli, ettei perintö mennyt Saksaan. Mauno avioitui vanhoilla päivillään vitsin tai mielenhäiriön vuoksi ”Prahan teurastajana” tunnetun SS-kenraalin Reinhardt Heydrichin lesken Linan kanssa. Heydrich johti puhetta tunnetussa Wannseen kokouksessa, jossa päätettiin juutalaisten kansanmurhasta. Reinhardtin ja Linan lapsista olisi voinut tulla likeisiä kesänaapureitemme.

Avioliitto oli yllätys, pikainen ero ei, sillä pohjimmiltaan Mauno arvosti enemmän Jussi Jurkan ja Pöystin kaltaista lahjakasta juvenaalisuutta kuin kypsää saksalaista naiskauneutta.

Muistan lapsuudestani Linan istumassa syysiltana Kotavuoren hämärässä tuvassa. Harmaahapsinen rouva, joka oli eksynyt kauas. Ei ollenkaan pelottava.

Maunoa me lapset vähän säikyimme. Hän kuoli Alataloon, myöhään syksyllä, yksin.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?