90-vuotias Eino Kalpala viihtyy yhä laskettelurinteessä – loistokunnon taustalla 1940-luvulla tehty päätös

Julkaistu:

Alppihiihto
Laskettelurinteessä edelleen viihtyvällä Eino Kalpalalla riittää energiaa. Lukuisat loukkaantumiset eivät ole pitäneet häntä pois mäestä.
– Vuonna 1957 Kalpalinnassa järjestettiin illalla uuden vuoden nopeuslasku. Vauhtini rinteessä kasvoi 116 kilometriin, ja maalin jälkeinen ylämäkikin tuli lentämällä. Rinteen juurella oli kaksi autoa, joihin törmäsin.

Eino Kalpalan, 90, noin 80 vuotta kestäneelle alppihiihtouralle mahtuu kokemuksia laidasta laitaan. Törmäys rinteen juurelle parkkeerattuihin autoihin oli lukuisista loukkaantumisista ehkä pahin.

– Siinä meni kuusi kylkiluuta, olkapää, polvi... kaikki. Molemmat keuhkot, maksa ja munuainen repesivät. Kolme lääkäriä leikkasivat minua noin viisi tuntia. Mutta niin vaan selvisin, Kalpala sanoo naurahtaen.

 

On vain kaksi olotilaa, joissa liikemies ei ajattele bisnestä. Syöksylaskun ja rallin pikataipaleen startti.

Seuraavana talvena Kalpala palasi taas rinteeseen. Sanojensa mukaan ilman sen suurempaa jännitystä.

– Olen mennyt rinteeseen aina yhtä innokkaana, vaikka loukkaantumisia on ollut paljon. Molemmat jalat ovat olleet poikki, ja kylkiluita on katkennut 14, Kalpala kertoo.

”Ehkä yksi päivä viikossa on lepoa”

Vuonna 1926 syntynyt Kalpala innostui laskettelusta 10-vuotiaana. Yhdeksän vuotta myöhemmin hän sai ensimmäiset pujottelusuksensa ja -mononsa. Laji otti Suomessa ensiaskeleitaan, mikä näkyi selvästi Kalpalan ja muiden innokkaiden laskijoiden arjessa. Laadukkaista harjoituspuitteista sai pitkään vain haaveilla.

– Alussa ei ollut hissiä eikä mitään. Piti vaan trampata. Muistan kun vuonna 1948 menimme ensimmäisen kerran Kuopioon. Asuimme kaupungin toisessa päässä hotellissa. Hiihdimme pitkin kaupungin katuja mäkeen. Sitten aloimme nousta mäen huipulle ja ajattelimme, että eikö tämä koskaan lopu, Kalpala muistelee.


Rakkaus vauhtiin oli kuitenkin niin kovaa, että mäkeen oli päästävä. Se liekki ei ole hiipunut vieläkään. Viime vuoden elokuussa 90-vuotispäiväänsä juhlinut Kalpala kertoo käyvänsä terveenä ollessaan mäessä lähes päivittäin.

– Ehkä yksi päivä viikossa on lepoa. Minua ihmetyttää, kun jotkut treenaavat 2–3 kertaa viikossa. Mäessä pitää olla joka päivä. Kesällä käyn joka aamu uimassa.

Lukuisia palkintoja

Kalpala on ensimmäisiä suomalaisia alppihiihtäjiä, joka alkoi harjoitella ja kilpailla säännöllisesti ulkomailla. Kalpala osallistui muun muassa Oslon talviolympialaisiin vuonna 1952 ja Bad Gasteinin MM-kilpailuihin vuonna 1958.

Sittemmin hän on ottanut aktiivisesti osaa kansainvälisiin veteraanien kilpailuihin, joista on kertynyt palkintokaappiin valtava määrä pystejä.

– Olen laskenut, että minulla on yli 1 000 palkintoa ja 200 albumia täynnä laskettelukuvia, nykyään Espoossa asuva Kalpala kertoo.

Rakkaimmiksi palkinnoikseen hän nimeää mestaruusmitalit ja etenkin vuoden 2007 maailmanmestaruuden. Tuolloin hän voitti Italian MM-kisoissa 80–84-vuotiaiden sarjassa pujottelun kultaa ja suurpujottelun hopeaa.


Pujottelu on aina ollut Kalpalan lempilaji. Sydäntä lähellä on ollut myös autourheilu, jossa hän saavutti vuosina 1954, 1956 ja 1958 veljensä Osmo Kalpalan kartturina Jyväskylän suurajojen voiton.

– Autourheilu astui elämääni aikaisin. Alppihiihdon uranuurtaja Karl Alfred Ebb oli myös kilpa-autoilija. Hän kertoi minulle autoilusta ja pujottelusta. Tulimme siihen johtopäätökseen, että mutka ratkaisee molemmissa lajeissa.

Intoa riittää

Laskemisen ja autourheilun ohella Kalpala oli kunnianhimoinen bisnesmies perheyrityksen Radiotukku Oy:n johdossa.

– On vain kaksi olotilaa, joissa liikemies ei ajattele bisnestä. Syöksylaskun ja rallin pikataipaleen startti. Silloin pitää ajatella, pysyykö hengissä. Bisneksen pitää olla aina mielessä, muuten siitä ei tule mitään, Kalpala sanoo.

Vuonna 1963 Kalpala perusti Suomen ensimmäisen laskettelukeskuksen Kalpalinnan, jonne hankittiin vuotta myöhemmin Pohjoismaiden ensimmäiset lumitykit. Vuosikymmenten aikana Eino Kalpala on ollut luomassa kontakteja, tekemässä bisnestä ja yhdistämässä työtä ja huvia ympäri maailmaa.


Aktiivisuus ja into ei ole karissut, vaikka iän myötä vauhti onkin hieman hidastunut. Mistä virtaa riittää?

– Aikaisin nukkumaan, kuntoilua joka päivä, kasvisvoittoista ruokaa. Siinä se salaisuus, Kalpala luettelee silmät loistaen.

Hän sanoo olleensa kasvisvoittoisen ruuan ystävä useita kymmeniä vuosia.

– Olin vuonna 1946 kuuntelemassa Helsingin yliopiston juhlasalissa, kun (ruotsalainen terveysfilosofi) Are Waerland tuli saarnaamaan kasvisruoasta. Menin kotiin ja rupesin syömään kasviksia. Kun muut söivät kaikennäköisiä jouluherkkuja, minä nakertelin porkkanaa, raakaa kaalia, lanttua... Kun menin kisamatkalle, minulla oli lasipurkissa ruskapuuroa, Kalpala kertoo.

– Lihan syönnin lopettaminen ei ollut ollenkaan vaikeaa. Edelleenkin syön sitä tosi vähän. Lihan kasvattaminen tuhoaa luontoa eniten maailmassa.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt